Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta. Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt. Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä todellakaan käsitetty tämän Saarijärven—Kokkolan tien merkitystä? Jos vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että tuntui.
— Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, — sillä Vlastovilla on ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.
— Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: — Pelkäsin heidän tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.
— Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.
— Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun kautta sikäläisten joukkojen avuksi.
— Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. — Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.
— Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.
He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen tulijaan.
— Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. —
Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?
"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä polttaa pari siltaa.