Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.
— Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.
— Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä, vastasi vänrikki.
— Entä varastovajat?
— Samoin tuhkana.
— Menetitkö paljonkin miehiä?
— En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen. Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä ryssää jäi kentälle.
— Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?
— Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä mukaamme tulleet talonpojat selässään.
Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi joka puolella.