— No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?
— Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.
— No, ja sinä?
— Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse voineet mukaamme ottaa.
— Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän jompaankumpaan suuntaan?
— En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen kera menossa Möttöseen päin.
— Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! — Ja eversti jännittyi siinä määrin, että otti piipun suustaan.
— Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina. Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa. Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt, että siinä oli itse Kamenski.
— Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut, sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?
— Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin sekä vienyt osan joukoista mukanaan.