— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.
— Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti, etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.
— Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.
— Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.
Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko — huhtikuun viimeiset ja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä —, täytyi marssia lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään — ensimmäisten joukossa hän johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.
Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon, ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä, jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja, vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen soturi, mutta mihin hän vain ehti — taikka mihin hänen tiedettiin olevan tulossakin, — siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin. Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.
— Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.
Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko Pohjois-Savo oli taas vapaa.
Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin pelastuksesta ja virkkoi:
— Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.