Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä. Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat nytkin.
Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea kirkon.
Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —, aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.
— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs, tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. — Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!
Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan — lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.
— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.
— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. — Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.
— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja toisiaan kehottivat.
— Mutta kuka asialle Kuopioon?
— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!