Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole, kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle… Itse hän oli taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin… hän aavisti kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle perheelleen hyvästiäkään sanomassa… siellä vaimo ja lapset odottivat isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita, yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —
Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin, majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut, Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.
Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, — niitä oli, varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä ja ampumatarpeita.
— Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?
— Ei ole ketään, saamme itse yrittää.
— En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. — Mutta sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.
Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa, tahtoahan häneltä ei puuttunut.
— Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja kutsuu, lausui kenraali silloin. — Päällikkyytesi merkiksi annan sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna… Jumalan haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää laskeko vihollista läpi — ehkä mekin täällä vihdoin jotakin yritämme…
Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa, hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak Steniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan mies kauttaaltaan.
Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta, merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.