Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.
Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli solmittu Uudessakaupungissa.
Isoviha oli päättynyt.
* * * * *
Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä taisteluaan.
Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena, unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.
Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan menetyksistä.
Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta soturia, maineikasta karoliinia.
Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa — siinä ei ollut entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.
— Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta, miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!