Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän, mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva amiraali ääneensä.
Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.
— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!
Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.
— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. —
Ankkurit ylös!
— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran ivallisesti.
— Purjehdimmeko vihollista vastaan?
— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.
— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!