Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä, ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen. Lippulaivan, "Elefantin", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä, että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät rannikkoa pitkin.
— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!
— Ja ovat pian niskassamme!
Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun "Elefantin" kajuuttaan. Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa, näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä — voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.
— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!
Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.
Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi ollut sopivaa soturin arvolle.
— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.
— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme velvollisuutemme.
— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy.
— Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!