— Ja mitä sillä nyt aijot?
— Olkoon siinä laatikossa vastaseksi muitten ilkeiden ihmisten varalle.
Juuso nosteli esiin huolellisesti käärittyjä ja sidottuja paperimyttyjä arkustaan. Keskentekoisia töitä ne ovat, ilmoitti hän utelevalle Otolle, mikä mitäkin, suunnitelmia ja mietteitä. Niistä pitäisi vielä ajan oloon tulla jotakin, niissä on laajojen aatteiden alkuja.
— Tuollaiset mytyt aatteita, runoja ja kaikkia, huu! Minua oikein puistattaa noita nähdessänikin, ennen minä kuuhun nousisin kuin rupeaisin tuollaista kirjoittamaan. Mutta onneksi ei medisiinarilta kysytäkkään aatteita, hän elää vain iloisena ja antaa muitten aatella.
Otto nousi ja teki lähtöä ulos.
— Niin, nythän on tiistai-ilta, virkkoi Juuso. — Menetkö osakuntasi puoluekokoukseen?
— En. Liekö koko kokoustakaan, ainakaan niissä ei enää paljo käydä. Ja mitäpä varten niissä ahertaisikaan, ainahan puolue puolensa pitää.
Ei, muuten vain lähti Otto ulos avaraan maailmaan, lähti kaupungille, siellä on elämä kevyttä ja hilpeätä. On se tämä Helsinki sentähden vähän toista kuin sydänmaa. Ja varsinkin näin syksyisten hämäräin aikana, — se on ihanata!
— Tuleppas mukaan niin verestän sinun maalaistuneita muistojasi, puhui hän Juusolle lähtöä tehdessään. — Niinkuin ystävällisiä aaveita retkeilee siellä hempeitä olentoja, mikä iskee silmää, mikä nykäsee käsipuolesta, mikä korvaan kuiskahtaa. Jo ilmakin huokuu siellä hekkumaa ja nautintoa, puistojen siimekset ovat niin syvät ja käytävät varjokkaat…
— Ja kapakat niin valoisat.