— Ne sitäpaitsi. Eikö viehätä, tule mukaan.
— En tule, tuon kehitysasteen olen minä jo läpikäynyt — onpa jo aikakin.
— Hyviä päätöksiä ja periaatteita, ensi iltaa mies Helsingissä! Heitä ne jo ajoissa, jäävät ne kumminkin. Ja hyvästi nyt.
Juuso jäi yksikseen naureskelemaan tuon hulivilin tuumille. Sitä se ei maailma paina, painaneeko koskaan. Pöytälaatikkoonsa asetteli ja järjesteli Juuso papereitaan ja kirjoituksiaan. Olihan niitä, — tuossakin oli paksu käsikirjoitusvihko, se oli käännös muutamasta saksalaisesta klassikosta, sille aikoi hän hommata kustantajan saadakseen sen jouluksi ulos ja ansaitakseen kipeneen rahan jatkoa. Ja tässä toinen mytty, vielä paksumpi, — siinähän se nyt juuri oli tuo hänen suuri näytelmänsä, »Sisarukset». Olihan se nyt jo pääsuunnilleen valmis, viisinäytöksinen, runomitalla kirjoitettu kansallinen näytelmä kotimaan historian alalta; siinä oli komeita sotakuvauksia, kauniita aatteita ja pohjasäveleenä harras, isänmaallinen henki. Mutta ei se vielä häntä kaikin puolin tyydyttänyt, täytyi vielä uusia ja muutella, — no, sen hän tekisi lomahetkinä, lepotyökseen… Omituisen rakas se oli Juusolle tuo vihkonen: hän olikin sitä tehdessään niin monasti iloinnut voiton toiveista ja yhtä monasti lannistunut ujoudesta ja pelosta… Juuso muisti niin selvästi kuinka ajatus sen kirjoittamisesta hänessä kerran oli syntynyt: hän oli ollut teaatterissa erästä suurta kappaletta katsomassa ja innostunut ja heltynyt siitä aivan haltioihinsa ja silloin hän teaatterista palatessaan oli itsekseen vannonut, että hänkin tahtoi koettaa, eikö hän voisi saada aikaan jotain suurenmoista ja kelvollista. Ja hän oli ryhtynyt työhön salaisesti, oli kirjoitellut kellekään puhumatta, innostunut ja langennut epätoivoon, alkanut alusta ja innostunut taas. Ja nyt oli pohjatyö vihdoin valmis; ja olihan se paikotellen kelvollistakin ja kaunista, niinkuin esim. tämä kolmannen näytöksen loppu…
Juuso haki esiin sen paikan, luki sitä ensin puoliääneen, innostui ja luki jo aivan ääneensä muutamia säkeitä jotta melkein itkusilleen heltyi… Oli siinä sydäntä, oli elävää tunnetta. Kun olisi sellaista läpeensä! Mutta hänen täytyi saada se sellaiseksi, täytyi tehdä työtä, työtä kaikessa hiljaisuudessa…
— Mitä se maisteri täällä itsekseen saarnailee? Joudatko tulla syömäänkään, Juuso?
Se oli Hilda, Almin rouvan tytär, Oton vanhempi sisar, joka näinikään ovea raottaen kutsui Juusoa iltaselle.
— Kiitos, tulen. Vaan odotappas Hilda, tuleppas sisälle niin näytän mitä olen sulle tuonut tuliaisiksi erämaasta.
— En tule jos et pane takkia päällesi.
— No nyt se on jo päällä. Katsoppas tässä, noin näppärän tuohikontin olen tuonut, — entäpä sitten virsut.