— Ja vetäysit pois?
— No niin. Mitäpä varten juuri suotta, pakotta sekaantuisin semmoiseen vyyhtiin, — johan mulle ihmiset nauraisivat.
— Jaa, jaa, ne tuntosarvet, ne ovat sulla paikallaan.
— Ovat jumalankiitos vielä, vaikka jo vähän säpsähdin. Täytyy vasta tunnustella syvemmältä.
He olivat näitä tarinoiden istuneet kauan Seurahuoneella, muut päivällisvieraat olivat jo enimmät menneet ja huone tuntui kuumalta ja savuiselta. Teki hyvää taas päästä ulkoilmaan, ja he nakkasivat pienen mutkan »espikselle», katsellakseen kuinka siellä kaartilaiset kilvan liehakoivat kaupungin piikoja ja kaikkinainen kutu kävi kuumimmillaan. Vaan kun he taas olivat ehtineet torin laitaan, niin he erosivat. Holm muisti, että hänellä oli tekemättömiä töitä ja Heikki päätti vielä sinä iltana ajaa Kaivopuistoon, pistäytyä Juuson luona, muorille mieliksi jos ei muun vuoksi, arkena sitä ei niinkään jouda.
Juuso asui näet yhä vielä siellä vanhassa asunnossaan, jonne hän oli tottunut hautautumaan kuin mäyrä pesäänsä ja jossa hän päivät pitkät istuskeli työpöytänsä luona papereittensa ääressä, joista ei koskaan näyttänyt valmista kalua syntyvän. Sieltä hän ei lähtenyt juuri muuta kuin aamupäivillä kouluunsa, ei seurustellut paljo kenenkään kanssa eikä liikkunut missään. Siellä hän istuskeli nytkin, kun Heikki tuli hänen luokseen eikä noussut hän paikaltaan, vaikka kuuli ovikellon soivan.
Hilda tuli eteisessä Heikkiä vastaan ja näytti käyvän erittäin iloiseksi hänen tulostaan, ikäänkuin olisi sitä odottanutkin; hän tiesi äitinsä käyneen Heikin luona. Hän puristi kättä innokkaasti ja toivotti tervetulleeksi. Heikki yritti jo siinä eteisessä kyselemään, mitenkä talossa jaksettiin, vaan Hilda veti hänet kohta sisään Juuson huoneeseen. Tämä kääntyi kirjoituspöytänsä ääressä, kun kuuli jonkun tulevan, katsoi ensiksi pitkään ja oudoksuen, mutta säpsähti sitten, ikäänkuin olisi hän nähnyt jotakin pelottavaa ja tuttua. Hetkisen niin tuijotettuaan nousi hän ja tervehti Heikkiä kohteliaasti.
— Ah, sinuapa en ole tavannutkaan melkein koko tällä vuosiluvulla.
— Niin, itseäsi ei ole näkynyt missään, olet kovin ahkerasti istunut täällä kotona töittesi seurassa.
Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä. Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.