Tällainen pieni, maukas, kahdenkeskeinen juhlapäivällinen teki harvaksestaan oikein hyvää, se vilkastutti ja virkisti mieltä, — viinitkin olivat aivan erinomaisia. Ja he sopivat, Heikki ja Eemeli, niin hyvin yhteen, heillä oli useita samanlaisia harrastuksia ja näkökohtia ja heidän elämänsä oli monessa suhteessa ollut niin yhdenmukainen. Ja niinkuin usein ennen, joutuivat he siitä syystä nytkin puhumaan siitä, kuinka he sentään elämänsä taipaleella olivatkin osanneet taitavasti välttää kareja ja luovia luotojen lomitse, sillävälin kuin muut heidän aikuiset, sekin ja se, olivat vähäväliä käyneet matalassa ja repineeet purjeensa, taikka kokonaan purjehtineet kumoon. Ja Eemeli kehotti Heikkiä pian täydentämään elämänsä voitetun tarkotusperän, hankkimaan itselleen vaimon ensi tilassa, muuten on elämä puolinaista ja, mikä myöskin varsin tärkeää, perheellinen asema lujittaa ja vakaannuttaa miehen yhteiskunnallistakin asemaa. Ja siitä johtui Holm yht'äkkiä kyselemään:
— Kuule, miksi sinä salaat sitä suhdettasi arkkitehdin tyttäreen … niin, niin, oli siinä sittenkin jotakin, minua elä petä. Ettekö sopineet hyvin toisillenne?
— Ei asia toki niin pitkälle ehtinytkään, — jumalankiitos! Mutta, totuuden tunnustaakseni, likeltä se jo piteli, peijakas soi!
— Yhyy, eikö ukko sitten olekaan niin tukeva kuin on luultu?
— Ukko on ollut tukevampikin kuin on luultukaan, nyt tekee hän vararikon parin, kolmen viikon perästä.
Se oli suuri uutinen Holmille ja hänen kysymystensä johdosta rupesi Heikki siinä kahvia hörpittäissä aivan juurta jaksain kertomaan, miten sen tukevuuden oli ollut laita, sekä sen tulon että menon.
Alholm oli vielä moniaita vuosia sitten tavallinen kättensä tuloista niukasti elävä arkkitehti, joka laitteli piirustuksia enimmäkseen laitakaupunkien uusiin kivitaloihin. Mutta sitten rupesi hän ottamaan urakalle rakennusten teettoa ja vihdoin teettämään itse kivitaloja. Pääomia ei ollut nimeksikään, mutta vuokrista sai 4 ja 5 prosenttia enemmän kuin itse maksoi pankkiin, — se kannatti mainiosti. Ja pian nousi arkkitehti Alholmilla toinen ja kolmas kivitalo ja muutamain suurten onnistuneiden tiilikauppain ja tonttiluovutusten avulla pääsi hän arvaamattoman nopeasti niin pitkälle, että ensi talo alkoi olla velaton ja miehen nimi käydä rikkaasta. Ja rikkaasti elettiin; perhe tottui komeihin oloihin, rahasta ei ollut puutetta.
Mutta nousuunsa oli arkkitehti tarvinnut muitten apua, tyhjänä kuin alkoi, menivät asiat aluksi aivan luottopapereissa, joissa nimiä tarvittiin. Mutta nimiä saikin noina edullisina raha-aikoina. Sittemmin, päästyään jaloilleen, täytyi arkkitehdin taas vuorostaan kirjoittaa muille, joilta hän oli apua saanut ja joilla myöskin oli nopea nousu mielessä. Hänen takuusitoumuksensa nousivat suuriin summiin, vaan eipä ollut hätää, miehet olivat varmoja. Silloin rupesi kaukana maaseudulla muutamia uusia toiminimiä ja liikkeitä romahtelemaan. Suoranaisesti nuo asiat eivät häneen koskeneet, vaan kyllä muutamiin niistä, joille hän oli takuussa; nämä tarvitsivat uutta luottoa pystössä pysyäkseen. Piti kirjoittaa lisää. Vaan sittenkin niistä kaatui pari, se tapahtui juuri viime syksynä, jolloin kivitalojen vuokratkin rupesivat isosti alenemaan. Pankit vetäysivät varovaisiksi, kävi vaikeaksi sioittaa uusia sitoumuksia, kun vanhat nimet eivät enää kelvanneet… No, se meni kaikessa hiljaisuudessa, ei kukaan tiennyt, missä määrin tuo rikas talonomistaja oli noihin selkkauksiin sekaantuneena ja vielä kai hän kevätpuoleen itsekin luuli selviävänsä. Vaan pankit, joissa hänen paperinsa näihin asti olivat menneet puhtaasta kullasta, luulivat toista, rupesivat tiukkaamaan kohteliaassa muodossa… Ja niin lankesi tässä syyskesällä muutamia papereita — ei mistä uutta ottaa…
— No entä sinä, milloin sinä tutustuit perheessä? kysyi Holm, kun tätä myöten ymmärsi asian.
— Juuri ulkomailta palatessani viime joulun alla, sattumalta eräässä seurassa. Minä katselin vähän sitä tyttöä ja se katseli minua. No, ei siinä sen enempää ollut, tavattiin vain sen jälkeen tavallista tiheämmin. Näkyi tytöllä olevan muitakin hienostelijoita, vaan se ikäänkuin turvautui minuun; käskettiin käymään perheessä… Tyttö oli viaton, hän ei tiennyt isänsä asioista mitään, tuskin tiennee vieläkään — onneksi hänelle ja minullekin. Vaan minä sain, juuri kuin aloin olla lämpimimmilläni, yht'äkkiä silmäni auki…