— Hoo, eikö Juuson ja hänen vaimonsakaan välit sitten ole oikein eheät?
— Eivät kuulu olevan; Juuson luonteen kun tuntee, niin sen kyllä ymmärtää ja olihan tytössäkin ennen aina pippuria. Jotain kinaa ja kylmyyttä siinä kuuluu olleen jo pitemmän ajan, — eikä se sekään sentään taida olla varsin vaarallista eikä kaikkein pahinta. Mutta Juuson omituinen, sairaloinen ja kaikkea tositoimintaa puuttuva koko olemus se etenkin näyttää muoria huolettavan ja hän kertoi mulle, kuinka juuri se äärettömästi vaivaa ja masentaa Hildaa ja voihan sen ymmärtääkin. Se on Juuso itse, joka ei ole oikein ehyt.
— Soo! Niin, olenhan minä kuullut jotain semmoista huhuttavan jo viime talvena ja olihan se tässä vuosi sitten joku erityinen tapaus, jossa hän omituisesti esiintyi.
— Tarkotat kai hänen hullunkurista protestiaan viime syystalvena »Kyntäjä»-vainajan suuntaa vastaan, jota hänen suuruutensa ei voinut hyväksyä. No, lehden se tappoi, sen verran hän sen sai epäilyksen alaiseksi — joutipa mennäkin. Mutta juuri se tapaus oli jo varsin epäilyttävä enne, se osotti, että miehen ajatukset jo silloin liikkuivat aivan yksipuolisissa ja epäterveissä piireissä ja että koko hänen olemuksensa oli aivan ikäänkuin painunut sisäänpäin. Mutta sen jälkeen on hän vielä paljo kehittynyt samaan suuntaan. Hän on entuudestaan aivan jyrkästi muuttunut, niin ettei häntä enää voisi tuntea samaksi mieheksikään. Hän, joka ennen avomielisenä touhusi ja intoili aatteineen, hän on nyt aivan vaipunut itseensä, elää nyt aivan omissa suljetuissa tuumissaan ja tunteissaan, joista hän ei enää puhu kellekään. Hänen anopillaan näkyi olevan tarkoituksena, että mies olisi saatava niistä heräämään, kiintymään enemmän elämän todellisiin kysymyksiin, hän näkyi pelkäävän tuota vävynsä sairaloista sulkeutumista.
— Vai sinne hänen kehityksensä kulkikin, — ja näin väleen!
— No niin, kun tahallaan asettuu sellaiselle kannalle kuin hän, pois elämän todellisuudesta, — johonkinhan se vie. Kolauksia tuli ja ne otti sitten mies kaikki niin tuiki syvästi sydämmelleen ja niitä pettymyksiään kai se nyt märehtii itsekseen.
— Olisiko tuo toki ylimenevää raskasmielisyyttä, arveli Holm, — Juuso kärsii kenties riippuvasta asemastaan ja suree suurten unelmainsa hukkumista, mutta voi ehkä vielä parantua.
— Saa nähdä. Pitää sitä käydä katsomassa, mutta aivan paljoa en toivo.
He olivat molemmat yksimieliset siitä, että Juuson alkuperäinen onnettomuus oli ollut se, että hän alkujaan liian syvästi oli sielultaan ja mieleltään kiintynyt noihin vanhoihin intoiluaikoihin, joiden kuvat, käsitteet ja ajatustavat häntä yhä vieläkin hallitsivat. Ne olivat häntä estäneet ymmärtämästä aikansa vaatimuksia ja seuraamasta sen kehitystä ja kun hänen heikot ponnistuksensa toteuttaa unelmiaan ja vetää vastaköyttä ajalleen olivat menneet myttyyn, oli hän vihdoin masentunut, vaipunut erakoksi ja omien unelmainsa palvelijaksi. Kyllä sitä miestä neuvottu oli ja vielä viime syyssä oli Heikki todellakin tuuminut uuteen liikkeeseen valmistaa Juusolle jonkun sopivan toimen, vetääkseen hänet siten ihmiseksi ihmisten joukkoon, vaan mitäs tämä, ei kuunnellut neuvoja, teki vain tuhmuuksia. Minkä sille semmoiselle?
— Hoitakoon itsensä! virkkoi kamreeri Holm kyllästyneesti ja nousi lepotuolista pystöön ravistellen ruumistaan. Nämä tällaiset keskustelut eivät tosiaankaan olleet omiaan poistamaan sitä pahantuntemusta, joka hänessä vielä oli jälellä eilisestä klubissa olosta. Hän tarvitsi raitista ilmaa ja liikettä, Heikki tarvitsi juuri samaa, ja he lähtivät siitä syystä tekemään kävelykierroksen Eläintarhan ympäri katsellakseen sen vilkasta sunnuntailiikettä. Siinä menikin aika päivällisiin asti ja sepä kävely raittiissa talviluonnossa vasta nälän antoi. Mitähän jos tämän päälle syötäisiin päivällinen Seurahuoneella, ei ole mikään ilo mennä kotiinkaan yksin ruokapöytään, ehdotti Holm, kun he kävelyltään taas laskeusivat keskikaupungille; ja kun Heikki suostui, telefoneerasi hän kotiin poisjäännistään, — pitäähän sitä näin leskimiehenä vähän edes huvitella.