— Jaa, jaa, oikeat tuumat. Ilmankos sinua tässä viime suven kuluessa on nähnytkin niin usein yksissä arkkitehti Alholmin tyttären kanssa. Vai sitä tietä, — hyvät merkit!
— Ei, ei, ei, se seurustelu oli aivan satunnaista.
— Miksi niin? Useita kivitaloja, saisit ehkä kerran asua oman talosi viidennessä kerroksessa, — se ei ole huonoa. Ja näppärä tyttö.
— Ei, yhdellä kertaa ei. Mulla ei ole vielä ketään katsottuna, mutta siltä en ole ensinkään epätoivossa, kai sitä aina jonkun saa.
— Epäilemättä.
Heikki ei näkynyt tahtovan siitä enempää puhuttavan ja käänsikin pian keskustelun toisiin asioihin. Hän kertoi, että hänellä jo sinä aamuna oli ollut muitakin vieraita, olipa ollut oikein naisvieraita… Ei, ainoastaan vanha leskirouva se oli ollut, rouva Alm oli kunnioittanut häntä käynnillään aamupuhteella.
— No mitä hän, eihän hänellä enää ole toista tytärtä?
— Ei, vaan sillä tuntuu olevaa huolta kyllin siitä yhdestäkin ja siitä se olikin puhumassa. Eikä tuo ole kummakaan, sillä on se Juuso siksi merkillinen mies, että se hankkisi huolta mille anopille tahansa. Muori kertoi jo koko viime talven huolta kantaneensa ja oli nyt viimein päättänyt lähteä muitakin puhuttelemaan.
— Muori suree kai rahojaan, kun niitä vuosikausia syödään, eikä Juuso hanki itselleen vakinaista tointa eikä tuloja perheelleen. Arvaa sen, se on aina ollutkin kitsas muori.
— Sekin seikka sillä kyllä näkyi olevan suurena huolena, ja vaikeroi se mullekin, että mikähän tuosta lopuksi tulee. Vaan toiset asiat muorilla kumminkin olivat tärkeämmät. Hän tahtoi, että minä vanhana toverina koettaisin vaikuttaa Juusoon, herättää häntä unteloisuudestaan ja puhua hänelle järkeä, — sitä kuuluisi olevan tarvis, mutta se on saakelin epäkiitollinen tehtävä.