XIV.
Kamreeri Holm oli tilapäisesti joutunut viikon ajaksi leskimieheksi ja olipa oikein merkillistä, miten ikäväksi ja pitkäksi aika näin yksin eläen saattoi käydä. Rouva oli lähtenyt muutamaksi viikoksi käymään Hämeessä vanhempainsa maatilalla, jossa hänen äitinsä makasi sairaana, ja Holm oli saanut kuluttaa aikaansa yksikseen miten paraiten osasi, mutta eihän siitä tahtonut tulla mitään. Kyllähän se kesäaikana aina meni mukiin tämä elävän leskenä olo, mutta näin syksyseen aikaan, sen pitkinä, pimeinä puhteina, — ei, se kävi kuivaksi ja ikäväksi.
— Huu-uh! — Eemeli haukotteli venytellessään jäseniään sohvalla, johon hän aamiaisen syötyään oli viskautunut pitkäkseen. Oli sunnuntaipäivä, joten ei ollut virastoonkaan menoa. Kotityötähän sitä kyllä olisi ollut, mutta eipä nyt viitsinyt istua kirjoittamaankaan, raukasi niin kovasti ja pää oli paksuna. Kauan tuli istutuksi illalla siellä klubissa, mutta sieltä kun ei ollut kotiinkaan kiirettä … ja siellä oli niin paljo väkeä ja niin vilkkaat keskustelut. Saakeli, kuinka siellä lopulta oteltiinkin kuumasti, ne haukkuivat toisiaan niinkuin turkkilaiset, sitä oli oikein ilo kuunnella. Vaan hyvää se teki asianomaisille, malttaisivat pysyä kiltisti alallaan ja mukautua yleisen mielipiteen mukaan eikä ruveta arvostelemaan olevia oloja ja niiden edustajia. Kaikki pikkuherrat ne nyt tahtovatkin olla itsenäisiä ja esiintyä johtajina jonkun mielipiteen nimessä. Höpsistä! Ikäänkuin tässä ei olisi yksi yhtä hyvä johtaja kuin toinenkin — ja välistä vähän parempikin, niinkuin Rysä-ukon ennenvanhaan oli tapana syvämietteisesti sanoa. Heikki huomauttikin, kun sieltä vihdoin kotiin käveltiin, että näihin asti on puolueessa ollut verrattain tasaista väkeä, vaan jos nyt joku rupee kohotteleimaan ikäänkuin omatakeiseen asemaan ja keräämään joukkoa ympärilleen, niin se on kohta nuijittava alas. Ja se on totta. Vaan onneksi ne näkyvät nuijivan toisiaan, nuo muka »oppositioonimiehet.»
— Huu-uu-uh! kylläpä nyt haukottaa. Eikä tästä loikomisestakaan ole, lähtenen ulos. Niin tottakin, voinpa pistäytyä Heikin luona hänen uudessa asunnossaan, katsomassa kuinka »tirehtööri» siellä nyt elää.
Kamreeri viskasi takin päälleen ja lähti ulos. Oli kylmä syyspäivä, syksyn ensimmäinen pakkaspäivä, ensi hieno lumi maassa ja ensi jää satamissa ja lahdissa. Holm käveli verkalleen kuuraista katua pitkin Heikin uutta asuntoa kohden.
Heikin yhtiö oli, sittenkuin sitä talvikauden oli valmisteltu, kesällä alkanut vaikutuksensa. Silloin oli Heikki myöskin astunut uuteen asemaansa ja samalla myös muuttanut uuteen huoneustoonsa, arvonsa ja asemansa mukaiseen. Ja hän oli nyt jo molempiin varmistunut ja perehtynyt. Mitä asuntoonkin tuli, niin pitihän sen, herra jumala, olla toki ihmisasunnon näkönen, kun häntä kerran oli ihmisten kanssa tekemisissä. Heikki olikin syksyn tultua saatuaan kalustuksensa valmiiksi erityisesti käskenyt Holmia luokseen katselemaan kotiaan, hänellä oli erityinen mielihyvä näytellä sitä juuri hänelle, sillä hän muisti niin selvästi, kuinka hän kerran moniaita vuosia sitten oli Holmin uudessa kodissa käydessään ihaillut ja kadehtinut sitä asemaa ja onnea, minkä tämä jo niin nuorena oli saavuttanut. Mutta nyt oli hän jo itse samoilla mailla, oli hankkinut itselleen yhteiskunnallisen aseman yhtä arvokkaan ja tukevan ja pikemmin, kuin itsekään oli uskaltanut toivoa. Ja hän mainitsikin tuosta muistostaan Holmille, kun tämä nyt tuli hänen luokseen ja taas hän vuorostaan ihaili Heikin kaunista, tilavaa kotia. Holm myhähti myönnyttäen:
— Niin, nopeasti sinä kiipesit ylöspäin, nousit kuin raketti. Mutta sen minä jo arvasin kauan aikaa sitten. Juuri tuossa samassa tilaisuudessa, josta mainitsit, ajattelin itsekseni, että siinä on mies, joka puolensa pitää, — huomasin koko esiintymisestäsi, että sulla on erityinen taipumus tunnustella eteesi ja ymmärtää käyttää kunkin hetken hyödyksesi.
— Sinä tarkotat, että mulla jo silloin oli makua peukalon päissä.
— Niin, olit juuri semmoinen, kuin tulee olla aikansa lapsen. — He kävelivät keskustellen huoneesta toiseen ja Holm huomautti leikillisesti: Vaan tämä on yksinäiselle miehelle sangen suuri asunto, sinulla lieneekin kai aikomus aivan piakkoin perustaa perhe — eikö niin?
— No, tarvittanee se kai aikoinaan talossa emäntäkin.