Hilda kertoi käyneensä poikaa varten katselemassa lastenvaunuja, — Juuso oli luvannut tehdä sen, mutta oli tietysti unhottanut, se parantumaton uneksija.
— Niin, minä olen parantumaton uneksija.
Juuson teki mieli jatkaa puhetta siltä paikalta, kertoa enemmän itsestään, kertoa kuinka se juuri häntä rasitti, että hän oli sellainen saamaton uinailija. Hän tapaili sanoja, lause oli jo valmis … vaan hän ei voinut, ääni tarttui kurkkuun ja sanat jäivät sanomatta. Hilda katseli häntä ja saattoi melkein lukea mitä hänen mielessään liikkui, ja hän toivoi niin hartaasti, että tuo vapauttava ääni, joka oli tulossa ja joka olisi voinut lähennellä heitä toisiinsa, olisi päässyt huulien ohi. Hän olisi ollut niin valmis jatkamaan, olisi kertonut, ettei hän toivonut mitään muuta, kuin rahtusen avomielisyyttä ja kipeneen hellyyttä ja että hän kyllä, päinvastoin kuin äitinsä, luotti Juuson voimaan herätä ja reipastua ja vaikuttaa… Hänellä olisi mielestään ollut niin paljo kertomista, se keskustelu olisi kantanut niin hyviä hedelmiä, kaikki olisi taas kääntynyt hyvin päin. — Vaan tuo ääni, se ei päässyt esiin, se kuoli pois hampaiden taakse ja he istuivat siinä taas äänettöminä vastakkain.
Mutta vielä päätti Hilda tehdä yrityksen, vastustus oli hänestä nyt tavallista heikompi, hän tahtoi voittaa sen. Hän tahtoi koettaa särkeä kuoren, saada Juuson vilkastumaan, herättää hänet puheliaammaksi ja avomielisemmäksi — siitähän kaikki paraneisi. Ja hän nousi reippaana ja lausui iloisesti:
— Sinä olet ollut koko illan sisässä, Juuso, tule, lähdemme vielä vähän kävelemään, siellä on ilma niin raikas ja terve.
— Lähdemme vain.
He kävelivät rinnakkain Kaivopuistotietä merelle päin ja seurasivat kahden illan hiljaisuudessa ajotien kierrosta rannikkoa pitkin. Kuu valoi kalpeaa hohdettaan lumiselle rannalle kimallellen vasten valkosta hankea. Vaan meri aaltoili vapaana rannan jäisiä kallioita vastaan, loiski siellä levottomana, synkän mustana ja humisevana. Ulappa oli jo ollut monta kertaa jäässä, vaan merinen myrsky oli taas keskellä talvea repinyt sen auki, musertanut jäät kallioita vastaan häiriten Vellamon talvisen unen. Ja siitä se nyt oli vihassa, hyrskyili raskaana ja uhkaavana, hyrskyili sulana, mutta jäistä kylmää huokuvana, kangistavana, hyydyttävänä. Laine loiskahti ikäänkuin syleilyyn lumista rantaa vastaan, vaan se syleily oli niin kylmä, niin puistattavan kylmä ja tunteeton, joten aaltokin ikäänkuin väristen kiireesti vetäytyi siitä takasin, — koettaakseen kotvasen kuluttua uudelleen ja palatakseen aina yhtä toivottomana ja masentuneena.
Kahden kävelivät Juuso ja Hilda autiota rantatietä meren äyrästä pitkin, molemmilla mielessä samat mietteet, samat huolet ja samat toiveet. Melkein äänettöminä he kävelivät. Hilda oli kyllä tehnyt pari yritystä saadakseen toivomansa keskustelun vireille, vaan se loppui aina alkuunsa. Juuso vastasi ystävällisesti, mutta he ikäänkuin karttelivat niitä aloja, joihin he juuri olisivat toivoneet tulevansa.
Juusokin tunsi kyllä tuossa kävellessään syvän tarpeen lähestyä vaimoaan, parantaa rikkoumaisillaan olevan välin ja täyttää jo avautuneen aukon. Nyt se olisi tehtävä, vielä on aikaa. Jos ei sitä aukkoa nyt täytetä, niin ei sitä täytetä koskaan… Ja hän koetti pakottaa itseään astumaan askeleen lähemmäs. Vaan hän ei voinut, ei hievahtanut paikaltaan, oli kuin kylmä jäävyöhyke olisi ollut edessä ja hän vaipui kuin hukkuva turhaan ponnisteltuaan takasin. Hän koetti väkisinkin, epätoivoisen hurjuudella, avata sylinsä sulkeakseen vaimonsa siihen. Vaan hän peräytyi, hänen povensa tuntui hänestä itsestäänkin niin hyytävän kylmältä, niinkuin tuo lumisen rannan äyräs, jonka syliin aalto pyrki loiskahtamaan, — hän ei voinut painaa vaimoaan sitä vastaan.
Ja kierroksen käveltyään palasivat puolisot sanan puhumattomina kotiinsa.