Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen, työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä, eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä… Mutta hän epäili sittenkin, hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa…
Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä pinnistää täyteen toimintaan.
Ja kumminkin tuosta työstä olisi pitänyt jotakin tulla ja tulla pian, sillä siihen hän oli perustanut niin paljo. Tieteellisten ansioittensa avulla oli hän toivonut voivansa perustaa taloudellisen asemansakin tukevammalle pohjalle. Sillä sanomattomasti kiusasi Juusoa juuri se, että hänen näihin asti oli täytynyt elää enimmäksi osaksi vaimonsa perinnöillä, jotka tietysti suuressa määrin hupenivat. Olihan hänellä nyt kielitunneistaan vähän tuloja, vaan kovin vähän, ja lukemattomia kertoja oli hän mielessään märehtynyt juuri sitä, mistä anoppi oli huomauttanut: olisi ryhdyttävä tepsivämpään tulotyöhön. Vaan mistä sen ottaa? Nämä keskeneräiset työt olisivat myös saatavat käsistä pois, muutenhan hänet vielä leimattaisiin tyhjäntoimittajaksi…
Siitä täytyy tulla jotakin! Juuso painautui taas papereihinsa, koetti koota ajatuksiaan ja pinnistää työkykyään.
Hilda kuului hiljaa kulkevan viereisessä huoneessa ja Juuson ajatukset olivat kohta poissa työstä. Hänen pitäisi oikeastaan puhua Hildalle kaikista näistä huolistaan ja aikeistaan, puhua avonaisesti, suoraan. Monasti oli hän sitä aikonut, mutta ei saanut sanotuksi, oli kuin seinä olisi kohonnut väliin; koko heidän suhteensa oli tähän asti ollut niin pintapuolista, niin vailla syvempää luottamusta, oli mahdoton yhtäkkiä hypätä tuon juovan yli, joka myötään tuntui suurenevan. Juuso ei voinut koskaan puhua aivan avosydämmisesti Hildalle. Ja kumminkin se olisi heidän hyvän välinsä vuoksi ollut välttämättömän tarpeellista, Juuso tunsi ihan selvästi, että nyt juuri se oli välttämätöntä, juopa leviää liian suureksi. Vaan hän ei voinut…
Tavallista sanattomimpina tapasivat Juuso ja Hilda tänään toisensa, ruokapöydässä tuskin kuului ääntäkään, mieliala oli molemmilla entistäänkin raskaampi. Juusosta tuntui kuin joku suoritus sittenkin olisi ollut tulossa, hän toivoi sitä, mutta pelkäsi samalla ja vetäysi arkana huoneeseensa.
Hämärissä kuuli hän Hildan lähtevän ulos. Työ ei luistanut Juusolta tänään ollenkaan, hän käveli levotonna edestakaisin huoneessaan. Poika äännähti kehdossaan ja ikäänkuin viihdyttääkseen ajatuksiaan meni Juuso sen kanssa leikkimään, nosti sen käsivarrelleen ja hyppyytti sitä polvellaan. Ja siitä lähti ikäänkuin pieni valon välähdys hänen murheelliseen mieleensä. Olihan hänellä sentään yksi aarre, joka täytti hänen sydämmensä riemulla ja onnella ja johon hän vielä saattoi kiinnittää murtuneet toiveensa. Ehkä on sinussa, pieni peipposeni — niin mietti hän siinä itsekseen — alkua pontevamman miehen, miehen, joka paremmin kuin heikko isäsi jaksat kestää tuulien sujutusta ja ajaa perille sitä, mitä pidät oikeana ja hyvänä. Vaikka olkoonkin minun merkitykseni ja vaikutukseni mennyttä, sinua voin ehkä siltä opettaa rakentamaan onnesi perusteet lujemmalle pohjalle kuin minä, oikeudentuntosi ja puhtaan omantuntosi perusteille. Jospa voisinkin antaa sulle sen luottamuksen hyvän voimaan, johon itse niin elävästi olen uskonut. Sitä olen koettava. Sinä varttusit mieheksi, murtasit tokeet edestäsi, seisoisit jäykkänä myrskyssä ja voittaisit. Niin, sinussa on vielä toivoa jos minussa ei olekaan. Ille faciet…
Juuso vilkastui noissa mietteissään ja hyräili siinä iloisena kun Hilda tuli kaupungilta. Tämäkin oli nyt hilpeämmällä mielellä ja lausui leikillisesti huoneeseen astuessaan:
— No, siinähän te Juusot nyt istutte niin hauskassa ryhmässä ja iloisen näköisinä, — minäpä tulen kolmanneksi.
— Tule, Hilda.