— Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa. Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden totta, minä herätän hänet, minä.
— Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin tunteellinen ja herkkä.
— Varovasti, mutta suoraan.
Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.
— Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin, minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.
— Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt, — Hildan varat hupenevat joka päivä…
Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi…? Mutta anoppi oli oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? — siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi, iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa … ei, hän ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut…
Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään; Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, — mutta sitä lämpöä, sitä virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa, mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, — oma syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin… Hän oli niin läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen…
Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen, joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut, hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, — puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua. Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita…
Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä innostikin ja lämmitti.