Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut itselleen vakinaista tointa, — elettiin noin vain Jumalan armolla ja Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.
— Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne? Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?
Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.
— Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja jäykkä, — ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä tuulella, jos ei muuta osannutkaan.
Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.
— Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, — me olemme kuin kaukana toisistamme.
— Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.
— Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.
— Hänen tuumiaan! — hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin tässä tuonaankin… Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, — mikä siitä sitten vihdoin tulee?
Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat paraneisivat.