Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, — oi, kuinka yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan, järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, — hän oli yksin ja tuomittu.

Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.

Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa…

Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen. Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan. Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.

XIII.

Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin, puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin, liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin, kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.

Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, — niin, hän istuskeli melkein liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.

Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua. Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen hän myös tavallisesti ajoi läpi.

Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa, johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, — olihan hän sen tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten. Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi. Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi, kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea, voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun, siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista…

Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista, joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä; lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo »Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen surumieliseksi ja masentuneeksi.