— Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella, sehän on — totuus!
Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:
— No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut kirjoittaa jotakin varomatonta — ne arvelivat, että tuommoiset teot voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä jotenkin selittää…?
— Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja tein ainoastaan velvollisuuteni.
— Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.
Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia, mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys viepi — niin oli sanottu — eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta samaan suuntaan!
Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.
— Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi, valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.
— Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?
— Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset minuakin.