Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata, että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen mielipide tulisi häntä kohtelemaan.
Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja kysyi jo ovella tullessaan:
— Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?
— Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?
— Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain politiikkaa, — hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja tahdot halkasta puolueen ja…
— Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain muutakin?
— Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut »Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.
— Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?
— Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu olevan aivan yleinen mielipide.
Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen: