Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.
Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui kirjoittamaan, — oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian juhlallista — hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein väsyneenä pani maata.
Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.»
Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta. Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja lähempiä syitä, — no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta. Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.
Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin kuukauden ajaksi.
Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan. Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, — hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua. Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja molemmat varmasti!
Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä postissa »Kyntäjään», — sen nykyiset päämiehet olivat hänelle verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä.
Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla mielellä. Hän oli nyt vapaa siitä huolesta, oli peräytynyt, mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan. Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä — muu sai jäädä…
Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan, johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois tavallisesta tasapainostaan.
Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta suurempaa arvostelua.