Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset. Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä, mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä, hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, — joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille. Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös, soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!
Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara, päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä; tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.
Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten… Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa puhuteltava ja sitten toimittava.
Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille molemmille.
— Erota, niinkö sanot, — erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?
Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:
— Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan rehellisintä, että se puretaan.
— Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.
— Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin. Katsoppas tässä, — sen löysin työpöydältäsi silloin, kun kihlausaikanamme makasit kuumeessa.
Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia, tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä. Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut. Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä oli pudonnut hänen kädestään… Ja siinä taistelussa, juuri tuon tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut valetta.