Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:
— Mutta miksi … miksi otit minut sitten?
— Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa ja rakkauteni myöskin, — nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.
— Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, — ja mitä sitten?
— Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani ja se ei horju.
Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin — avioero — se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta, rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.
Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti nojaten.
Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi. Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi, mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä, tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa luonteen heikkoutta…
Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut: pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt, hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti, joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli ikäänkuin vainonnut vuosien halki.
Tuo kylmä kiilto, — taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa, lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä…