Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin intohimoisesti kiiltävä…

XVI.

Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen, siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa kuormaansa verkalleen ja varovasti.

Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja, veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.

Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut, jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa, pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet, että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan huoneustoon. — Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista…

Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä, jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet. Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut, luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.

Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit. Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut, kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, — nyt oli taas alettava alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea —.

Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon. Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja yksinäisyys niin mieluinen.

Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista. Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava, vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu valheelliselle perustukselle.

Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se oli aivan niinkuin vierasta väkeä.