— Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.
— Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.
— Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri, kiitoksia kaikista…
Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja, matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen … jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti ilmoittavan asiansa.
»… saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan erityisen opettajan hoidossa…»
— Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.
Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää. Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi muuttaa … mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi? Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen omansa, ne täytyi korjata talteen.
Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon, veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja yrityksensä, — sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet, kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu käsiala … niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta… Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä, eikä valhe ollut alkanut…
Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään. Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta, hänenhän piti muuttaa…
Muuttaa — minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut, vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin … mihin todellakin hän itse?