— Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.
— Onhan ne, alotti Holm virallisesti. — Asia oli näet aijottu järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.
— Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi. Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. — Entä jos minä en kirjoittaisi?
— Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi Heikki, puuttuen taas pakinaan. — Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti, kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.
— Muita keinoja? Mitä ne olisivat?
Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin.
Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:
— Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta…
— Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, — sitä kai tarkotat?
— Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, — vaikka onhan toisakseen totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä kumminkin on mahdoton.
— Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään, ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.