Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa, että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää, — Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän, kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia, vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.

Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään, sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot, suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia kyyneleitä…

Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan, kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto… Hyi! Juusoa puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.

Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat. Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.

Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi ja mihin taas sieltä…? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso, joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?

Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle. Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita, löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö, totta tosiaan hänen revolverinsa … omituista, miten senkin olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.

Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä keuhkoilla hengittämään!

Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä … niin, tämähän se on tietysti sama laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.

Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo, joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan. Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti sen pientä kättä jäähyväisiksi… Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin puristaa pojan kätöstä … Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä, viimeisen toivonsa… Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa…

Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta, siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän… Välähti siinä kerran jo Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se rintaansa vastaan ja juosta pois … jääköön kaikki muu, kunhan hän saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän… Vaan mitäpä se hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi kumminkin alakynteen.