Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan, viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.
Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva pariskunta hänen ohitsensa… Niin, olihan se Heikki ja hänen vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen huudahdus »Juuso!» — Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat vastakkain…
Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää ajatuksiaan. Tuo silmäys … tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva, joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta, joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää … tuossa se oli nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt, vaikka sitten kadottanut sen…
Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän koettanut kohottaa omat aatteensa… Miksikä piti tuon suunnan, tuon Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän katseen saada noin pirullisesti ilkkua…?
Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle… Mutta nyt hän sitä ei kadotakaan, ei…
Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista… Ja heti…
Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä, miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi ja kukistetuksi.
Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa. Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.
Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi taaksepäin. Se oli Kippis.
— Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi … mutta mistä sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi matkusti… Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka sinulle hommasin, — voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!