XVII.

Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan. Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.

Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, — menihän se aivan polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin sattui. Olihan se sitten oma, — kun nyt kerran saattoi asiansa sillä tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut. Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan varsinaisella maaseudulla.

Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä. Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja aukinaisin silmin, — se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen mukaan hän olikin menetellyt… Nytkin viimeksi naimiskaupassaan: tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä perheestä eikä aivan tyhjäkään, — kahta kuukautta myöhemmin vietettiin häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, — enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.

Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota. Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa. Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki valinnut niin valitsi kai toinen. — Ja se meni kaikki aivan itsestään, ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.

Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan, mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio — se olikin nyt hänen laiturinsa. — Ylempätä lahden suulta, väylän varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden, vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi pitkä, solakka mies … ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. — Heikki lähti kävelemään rantaan vastaanottamaan vierastaan.

Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta »maahovia», — nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, — rupee jo vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, — jouluksi olisi homma valmistua.

Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana, missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.

— Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin pitkiin aikoihin, kertoi Otto. — Hän myöntää itse viime talvena ja kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli, sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä, mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan. Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi sairaloinen kohtahan siinä on…

— Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki välinpitämättömän näköisenä. — Se on luulenma häneltä aina puuttunut, vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen. Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se esine satuin nyt olemaan minä —.