Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo sortava, pelottava … vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä. Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä päätöstään perille.
Jo saapui hän Heikin asunnolle, — niin, sillä oli vielä tulta huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:
— Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?
— Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin…
— Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?
— Hullu, niin olen.
Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja peljästyneen äänen puhuvan siihen.
— Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu, se on sen itse tunnustanut…
Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies, joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, — näin levolliselta ei ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:
— Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen asunnossaan. Se mies olen minä.