Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itse tuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka ja viiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukan levoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaen veneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen ja maisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassa isäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarren nurmikkoon.
— No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntä mielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. — Elä muuta kuin ala solottaa alas virtoja!
Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:
— Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lasten kanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuin te olette Oulussa mutkin käyneet.
— Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydä pitää, jos mieli elää.
— Niin tuo lie! — Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sitten hilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:
— Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä jo aivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.
— Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taas melkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täällä on ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.
— No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihin köyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.
— Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätä oikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista, joka vetää puoleensa.