— Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.
— Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.
Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla ja kaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkin täydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksi virkkoi hänkin sentään:
— Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte, vaikkeivät ole tämän kummempia.
Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasi emäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itse meni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perästä. Maisteri jäi vielä hetkiseksi mietteihinsä törmälle seisomaan ja hänen katseensa siirtyivät väkisinkin tarkastelemaan tuota edessä olevaa, aamupäivän paisteessa kylpevää järvimaisemaa. Hänen silmänsä sitä ikäänkuin jäähyväisiksi hyväillen hivelivät, olihan sekin jo kesän kuluessa käynyt hänelle niin tuttavalliseksi. Eihän se nyt oikeastaan kauniskaan ollut tuo maisema, eihän siinä ollut paljo mitään siitä, mitä »ihanoilla näköaloilla» tavallisesti tulee olla: Saaririvi tuossa selän keskellä vihanta ja lepposa, ranta sen takana, matala pajukkoranta, joka vähitellen kohotessaan muuttui koivikoksi ja jolla takalistonaan oli korkea harju ja siinä kasvava tumma hongikko. Mutta siinä oli jotain niin alkuperäistä, niin tuoretta, niin vilpittömästi ystävyyteen pyrkivää, siinä oli sen keskessä elävän kansan luonnetta ja siksi se oli käynyt niin rakkaaksi. Korutonta, karua, suljettua, mutta sittenkin niin sydämmellistä…
Lähdön hetki joutui. Kättä pistettiin viimeisiksi jäähyväisiksi, keula työnnettiin irti rantahiekalta ja käännettiin länttä kohden ja raskas alus lähti vähitellen lipumaan suvannon poikki ja siitä Vuokin virtoja alaspäin Kiannan koskia kohden. Aatu istui airoissa ja veteli verkkaan ja maltillisesti, niinkuin alkutaipaleesta tulee, isäntä huopaili perässä ja tynnyrein päällä keskellä venettä istui maisteri ja seurasi haaveksivin katsein rantamaisemia, jotka vähitellen matkan eestyessä vaihtelivat. Pakina ei luistanut alussa taivalta, kukin istui ääneti hautoen mielessään omia hiljaisia tuumiaan.
Maisterilla, — sillä nimellä oli Juusoa siellä maalla mainittu, vaikkei hän vielä ollut kuin pelkkä ylioppilas, — oli omituinen tunne mielessään venheen yhä loitommas poiketessa näiltä tutuiksi käyneiltä sydänmaanseuduilta: oli kaipausta, mutta oli iloakin. Hän tunsi ikäänkuin syvää kiitollisuutta sydämmessään. Hän oli mielestään tänä kesänä niin äärettömän paljo oppinut, hänellä oli aivan kuin silmät auki revenneet ja hän oli oppinut katsomaan elämää aivan uudelta, syvällisemmältä kannalta. Olihan hän henkisesti niin suuressa määrin rikastunut, hän oli saanut ajatuksilleen ja harrastuksilleen nyt vasta varman pohjan, sillä nyt vasta oli hän mielestään oppinut katsomaan elämätä pintaa syvempääkin. Ei hän tiennyt miten se oli käynyt ja mistä hän sen oli oppinut, mutta siinä istuessaan tervatynnyrein selässä ja ohiliitelevää maisemaa tarkastaessaan, hän nyt vain itsekseen ihmetteli sitä, miten hän ennen oli voinut ajatella ja tuntea niin sokeasti ja lapsellisesti.
Kulku alkumatkan tyyneillä suvantovesillä oli niin tasasta, niin hiljaista ja yksitoikkoista, että se ikäänkuin väkisin houkutteli mietteisiin vaipumaan. Juuso antoikin ajatustensa vapaasti liidellä ja juurikuin jonkunlaista tilitystä varten latoa hänen eteensä vanhempia muistoja ja myöhempiä kokemuksia.
… Eihän hän ollut ennen vähääkään ymmärtänyt sitä kansaa, jonka lapsi hän oli, se, mitä hän silloin oli haaveksinut elämäntyöstä kotimaansa ja kansansa puolesta, se oli kaikki ollut utuista hämärätä. Olihan hän tosin koko ylioppilasaikansa ollut kansallismielinen ja kansanvaltainen, olihan hän innostunut puhuessaan ja ohjelmoidessaan velvollisuuksistaan isänmaata ja kansaa kohtaan ja hän olisi koska tahansa voinut vuodattaa sen puolesta sekä kyyneleitä että verta. Mutta nuo käsitteet olivat olleet kaukaisia, verettömiä, »maa ja kansa», ne olivat vain yleisiä aatteita ja koko se innostus oli kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ydintä puuttui, sydäntä puuttui.
Eikähän se sentään ollut niin varsin kummaakaan. Missäpä olisi Juuso tullutkaan lähemmin syventyneeksi tuon kansan sisälliseen elämään ja sen elämisen toiveisiin ja tarpeisiin. Hän oli kaupungin lapsia ruotsinvoittoisesta pikkukaupungista, hänen kotinsa, tuomari Häggqvistin koti, oli niitä yliluokan koteja, joista varsinaista kansaa katsottiin alaspäin ikäänkuin halvempaan rotuun. Ja hänellä oli itsellään ollut kaikki nuo yliluokan katsantokannat ja ajatustavat kun hän viidettä vuotta sitten tuli ylioppilaaksi ja kävi ylioppilaselämään osalliseksi. Siellä tulvahti häntä vastaan rikas virtaus uusia aatteita, uusia ihanteita. Juusossa tapahtui jyrkkä käänne. Hän muuttui kansan mieheksi, muuttui suomenmieliseksi ja hänestä tuli, niinkuin jyrkkäin vastakohtain miehistä ainakin, punaisiakin punaisempi. Hän ahmi sisäänsä noita hänelle vereksiä, kauniita kansallisuusaatteita, hän hehkui taistellessaan ylioppilaspiireissä niiden puolesta ja riemuitsi ennakolta ajatellessaan minkälaisella innostuksella ja tarmolla hän elämänsä läpi työskenteleisi suomalaisen kansan hyväksi, sen korottamiseksi ja sen kielen ja oikeuksien puolustamiseksi. Hänessä oli tulta ja hänessä oli voimaa. Suomenkieltä hän aluksi osasi huonosti, vaan hän opetteli sitä, oppikin tavattoman pian ja rupesi sitä uutterasti käytännössä viljelemään. Niin kirjoitti hän jo ensi ylioppilasvuosinaan osakunta-albumeihin pieniä, intoa hehkuvia runoja ja näppäriä kertomuksia ja viime vuonna oli hän aikakauskirjoihin kirjoitellut joitakuita pienempiä kyhäyksiä taiteen alalta, — estetiikka oli näet hänen mieliainettaan. Ja Juuso Tuominen — tällaiseksi oli hän näet muuttanut Josef Häggqvistin nimensä — oli pian laajemmissakin piireissä tunnettu reippaaksi, lahjakkaaksi, innokkaaksi suomenmieliseksi nuorukaiseksi, josta voitiin toivoa paljo.