Sellaisella iltakävelyllä oli Juuso nytkin, oli taas tavannut Elnan ja he olivat lähteneet tekemään tavallista kiertokulkuaan. Matkan kulussa he tavallisesti rupattelivat minkä mitäkin kevyttä leikkipuhetta, mutta tänä iltana he puhelivat Juuson suuresta, salasesta tuumasta, hänen näytelmästään. Juuso oli tänään ensi kerran uskonut Elnalle mitä hän siellä huoneessaan illoilla ja öillä niin ahkerasti kirjoitteli ja kuvaili nyt juuri kuinka hän tuosta tekisi ehyen, suuren, kelvollisen teoksen, jolla hän hämmästyttäisi maailman. Ja Juuso lupasi joskus vasta, sittenkuin hän olisi saanut näytelmänsä aivan valmiiksi, lukea siitä Elnalle kappaleita, vaikkapa kokonaankin. Ja Elna otti Juusolta lupauksen, että tämä ei lukisi sitä kellekään muulle ennenkuin hänelle.
Heidän tuosta juuri innokkaasti keskustellessaan tuli Heikki, joka Almilta palasi, heitä vastaan. Hän huomasi heidät jo etempää ja katseli pitkään ja tutkivasti Juusoa ja hänen toveriaan. Kohdalle tultuaan tervehti hän Juusoa ja kysyi:
— Tuletko kokoukseen illalla?
— Tulen toki äänestämään isänmaan puolesta. Kävitkö meillä?
— Kävin, mutta kokouksessapa tavataan.
Heikin ohimentyä nojautui Elna melkein peljästyneenä Juuson puoleen ja kysyi kuiskaten:
— Kuka se oli, Juuso, hänellä oli tuolta etempää meitä tarkastaessaan niin omituinen katse, sellainen kylmä kiilto kuin käärmeellä?
— Todellakin?
— Niin, huomasitko sen sinäkin?
— En nyt, mutta on se minustakin joskus siltä tuntunut. Kumma miten samanlainen mielikuva meillä on syntynyt tuosta… Vaan hän on vallan vaaraton, on minun vanha toverini ja ystäväni…