— Ystäväsi, ei, Juuso, ei hän sillä tavalla katsellut. Ei kukaan ole hänen ystävänsä.
— Sinä hupakko, hänellä on tietysti paljokin ystäviä. Eivät kaikki huomaa säikähtää hänen katsettaan niinkuin sinä.
Juuso saattoi tytön kotiportille ja palasi itse siitä takasin kokoukseen rientääkseen.
Ylioppilastalon eteinen ja kokoushuone olivat täpösen täydet nuorta väkeä. Sen näki selvästi, että miehet olivat tarkoin koolla ja että tärkeä asia oli ratkaistavana, tavallisissa oloissa näihin aikoihin ei juuri enää käynyt monta miestä kokouksissa. Ja näiden koossaolevain kasvoista jo saattoi melkein lukea, mitä mieltä mikin oli ja mihin ryhmään hän kuului. Nuo, jotka voitonvarmoina ja uhkamielisinä tuossa kävelivät ääneensä puhellen ja melkein kuin vahingonilolla vilhuen ympärilleen, ne olivat ruotsinmielisiä. He olivat pitäneet tarkat laskut, lukeneet miehet yksin päin ja tiesivät, että nyt vihdoinkin monivuotisen taistelun jälkeen oli voitto heidän. Nuo toiset taas, jotka nurkissa keskenään supattelivat, joiden silmät noin vihasina kiiluivat ja jotka puheittensa sekaan purasivat hammasta, ne olivat niitä suomenmielisiä, jotka viimeisiin asti olivat vannoneet puolustavansa tuota edesmenneiltä polvilta perittyä, kunniakasta pykälää. Mutta heidän oli syytä peljätä, että heidän ponnistuksensa nyt menisivät turhaan — »oli pettureita joukossa» —, ja siksi eivät he vastustajiaan tervehtineetkään, »Efialteita» eivät tahtoneet nähdäkään. Näitä viimemainittuja ne olivat juuri nuo, jotka rauhallisina, välinpitämättöminä ja varmoina kävelivät toisten joukossa, puhuttelivat milloin toisen, milloin toisen puolen miehiä ja toisilleen laskivat leikkiä näistä vanhoista »pykäläriidoista» varmassa tiedossa, että he nyt esiintyivät itsenäisinä ja kypsesti arvostelevina miehinä.
Nämä samat ne juuri nyt olivat aikeessa omalla esiintymisellään ja edesvastuullaan halkaista koko tuon vanhan riitaomenan ja tehdä lopun tästä kuluneilta taisteluajoilta peritystä ja mieliä kiihoittavasta jupakasta. He aikoivat haudata koko 19:nen pykälän päästääkseen rauhan maahan.
Tuon kuuluisan pykälän historia ulottui kymmenkunnan vuotta ajassa taaksepäin. Sen syntyminen oli niiden ensimmäisten, loistavimpain voittojen seurauksia, joita saavutettiin siihen aikaan, jolloin suomalaisuuden innostus ylioppilaspiireissä taisteli nuoruuden kauniimpia, voimakkaimpia taisteluitaan. Suomenkieli piti saada isännöiväksi tässä maassa; alku piti tehtämän, esimerkki näytettämän, nuorison omissa piireissä, ylioppilasosakunnissa. Suomi piti julistaa ainoaksi viralliseksi, hallitsevaksi kieleksi. Ja kiivaan kamppailun jälkeen se tulos tässä osakunnassa saavutettiinkin; suomenkieli määrättiin ainoaksi viralliseksi kieleksi ja sen määräsi juuri sääntöjen 19:s pykälä.
Mutta vastapuoluekaan ei ollut masentunut tappiosta. Se oli säännöllisesti kerran vuodessa tehnyt ryntäyksen tuota 19:ttä pykälää vastaan, aluksi voittaakseen ruotsinkielelle tämän menettämän ylivallan takasin, sittemmin saadakseen tämän kielen edes tunnustetuksi yhtäarvoiseksi suomenkielen rinnalla. Puolueet olivat melkein tasaväkiset. Vaan tarmokkaasti, hievahtamatta ja uinahtamatta olivat suomenmieliset vartioineet voittamaansa aarretta, keränneet joka kerta miehensä kokoon ja lyöneet rynnäkön takasin yhtä säännöllisesti kuin se tehtiin.
Ja tätä taistelua oli leppymättömällä kiivaudella jatkunut ohi senkin ajan, jolloin kuumimmat puoluetaistelut ylioppilaspiireissä jo olivat tauonneet ja jolloin suomenkielen oikeuksien tunnustamisen jälkeen taistelujen tärkein aihekin oli poistunut. Yhä oltiin haarniskassa. Mutta nyt oli kumminkin jo ruvennut tuntumaan toisia tuulia, tuo yleinen väsähdys oli vallannut mieliä ja mies sieltä, toinen täältä rupesi tuumimaan, että olisi ehkä parasta peräytyä ja rakentaa rauha. Jo vuosi sitten oli näitä tuumia kuulunut, mutta silloin niiden edustajat olivat joutuneet surkeasti häpeälle. Vaan nyt oli vuoden kuluessa yhä useampia ruvennut tuota rauhan politiikkaa kannattamaan. Heitä kyllä toiset halveksivat, heitä haukuttiin pettureiksi ja Efialteiksi, vaan he eivät siitä välittäneet; heillä nyt oli se vakaantunut mielipide, he eivät antaneet joukon johtaa itseään, he olivat itsenäisiä…
Ja näitä itsenäisiä oli nyt siksi monta, että he saattoivat ratkaista koko riidan. Ja siksi ilkkuivat ruotsinmieliset ja siksi puivat vanhan innostuksen suomenmieliset housuntaskussa nyrkkiään.
Kaikki olivat jo koolla, kun Juuso saapui »taloon», mutta kokous ei ollut vielä alkanut. Heikki tuli kohta siellä häntä puhuttelemaan, kertoi »Kyntäjää» koskevasta päätöksestään ja rupesi sitten puhumaan illan merkkiasiasta: