— Jokohan se haudattiin nyt 19:s pykälä?

— Niin, huolestuneen näköisinä täällä ovat miehet. Mutta en usko toki omain miesten valmistavan puolueelle sellaista häpeää.

— Sinä vanhan ajan intoilija! Mutta kyllä se nyt taitaa mennä.

— Kuule, ethän sinäkin vain…? Sinäkinkö Brutukseni?

Samassa soitettiin kokous alkavaksi. Tiheänä joukkona peittivät ruotsinmieliset niinkuin tavallisesti kokoushuoneen oikean sivustan. Mutta vielä tiheämmässä oli miehiä vasemmalla seinustalla, suomenmielisten puolella, aina keskilaattialle asti. Siellä oli voima — mutta saattoiko siihen luottaa?

Väleen suoritettiin muut juoksevat asiat ohi ja pääkysymys otettiin esiin. Oikealta sivustalta tehtiin vaatimus lyhyesti, vasemmalta vastattiin yhtä lyhyesti, — asia oli jo ennen monituisiin kertoihin pohdittu. Nuo keskustassa istuvat itsenäiset vain pitivät velvollisuutenaan itsekukin perustella kantansa. On jo aika tauota tämän pitkän taistelun, sanoivat he, eihän maksa vaivaa tällaisen asian vuoksi yhä uudelleen ärsyttää mieliä. Tällaisesta leikkisodasta ei ole vastaavaa hyötyä, on jo totisemman toiminnan aika. Onhan vastapuolueella sitäpaitse puolta vaatimuksilleen, eikä saa se puolue, joka on taistellut sortoa vastaan, itse sortaa. — Heikki puhui viimeiseksi. Hän otti esimerkin Viron kansan vaiheista, viittasi mihin joudutaan kun pikkuasiain vuoksi takerrutaan keskenäisiin riitoihin niin ettei metsää nähdä puitten vuoksi…

Kuta useampia noita esiintyi, sitä lannistuneemmaksi kävi mieliala vasemmaisella sivustalla. Jo huudettiin äänestystä. Vaan vielä vaadittiin puheenvuoroa ja Juuso nousi puhumaan:

»Vastapuolueeseen en aijo koettaakaan vaikuttaa», lausui hän aluksi matalalla, mutta vähitellen vilkastuvalla äänellä, »enkä paljo niihin suomenmielisiinkään, jotka nyt ovat asettuneet vastapuolueen riveihin. Mutta tämä on tavallaan historiallinen hetki osakunnassamme enkä soisi, että tässä tilaisuudessa tulisi ilman vakavatta vastalauseetta tehdyksi päätös, jota aina tullaan merkitsemään taantumissuunnan voitoksi. Mitä kaikkia vaikuttimia tässä lieneekin lueteltu syiksi siihen, että nyt muka olisi aika peruuttaa se suomenkielen voitto, jonka meitä edelläkäynyt sukupolvi saavutti, yksi seikka mulle ainakin on selvillä, nimittäin se, että tässä on kasvamassa taantumissuunnan uupumustila. Siinä koko syy ja sitä valitan. Totta on, että niin kansojen kuin pienempäinkin yhdyskuntain kehitystaisteluissa seuraa jokaista edistyskautta aina seisahdus ja vastaisku. Mutta silloin on aina edistytty liian nopeasti, riennetty liian pitkälle. Tässä meidän yhdyskuntataistelussa en voi nähdä sellaista tapahtuneen ja tämä taantuminen on minusta siitä syystä keinotekoista ja raukkamaista, koska se johtuu puuttuvasta innosta jatkuviin ponnistuksiin. Reaktiooni on aina uninen aika ja nuorukaispiireissä on uneliaisuus vielä sitäkin onnettomampaa, koska se kuolettaa nuorisolta kaiken halun toimia aatteiden palveluksessa. Sanotaan, että nämä jatkuvat taistelut ovat joutavia. Se ei ole totta, sillä taistelulla jonkun aatteen puolesta jo itsessään on merkityksensä: se jalostuttaa mieliä. Ja tällaisessa asiassa, jolloin on taisteltava oman äidinkielen oikeutetun arvon ja aseman puolesta, on häpeällistä sanoa taistelua turhaksi, se on päinvastoin kunniakas ja pyhä taistelu, se on sitä kunniakkaampi, kuin me sen puolesta taistellessamme sodimme kasvavaa taantumista ja vetelää velttoutta vastaan, joka ennustaa unteluutta ja henkistä kuolemaa…»

— Hyvä! hyvä! huudettiin vasemmistolta, vaan keskustasta vaadittiin »äänestystä!» Siellä ei välitetty vastasyistä, mielipiteet olivat vakavat ja varmat.

Juusokin istahti paikalleen ja äänestys alkoi. Hiiskahtamattomassa hiljaisuudessa istui koko parisatainen joukko odottamassa äänten laskemista. Se oli niin rajoilla, vanha kaarti oli vahvempi kuin oli luultukaan, kaikki riippui parista äänestä… Jo kolahtaa vasara, puheenjohtaja julistaa: 94 ääntä puolustaa 19:ttä pykälää, 98 vaatii sen kumoamista…