— Miks'et uskaltaisi?
— Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain hyville ystävilleni.
— Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.
Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi Elna ja virkkoi:
— Mutta…
— Mutta mitä?
— Mutta jos se onnistuisi — olisihan silloin sääli kätkeä valmis teos laatikkoon…
— Niin, jos se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi siihen niinkuin sinä.
— Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi: »hyvä!»
— Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit minua.