— En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä ja puristaisin sinun kättäsi.
— Ja sepä olisikin suurin palkintoni! — Vaan se »jos»! oi, ei se onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.
Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi
Elna hiljaisella äänellä:
— Minua et. Silloin minä…
— Silloin sinä…?
— Silloin toisin sulle kukkasen — kiitokseksi omasta puolestani.
Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja nöyryytystä uhkaava.
Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat koolla, sanoi Juuso äkkiä:
— Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?
— Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso vastasi vain: