— En vie, se on päätetty.
Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.
Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista. Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista rauhallista kodin onnea ja lämpöä, — se se on kumminkin elämän korkein maali.
Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä. Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.
Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, — se siunattu lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen. Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt…
Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä uutteralla työllä…
Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:
Och när de andra kämpar rida
Ur silfverportarna tili strid,
Jag skulle sitta vid din sida
En trogen vän, — och se på dig…
Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia…
Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja niiden täytyi toteutua.