Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.
Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat. Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.
Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, — pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla päämäärät alkujaan olivat olleet.
Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan. Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja esiintyviä henkilöitä, — arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan ihailivat.
Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen. Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»
Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita tuollaisia asioita ajattelemaankaan.
Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas tyytymättömät Vilhoon.
— Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. — Kun maassa on tällaisia muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin parlamenttarismista ja rakkaudesta.
— Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!
— Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa puolustaakseen. — Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.