— Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä, kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä vain maalta, esiintymättä missään.
— Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei hänestäkään politiikkaan ole.
— Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa. — Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan varoskellen: — Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on minun »ceterum censeoni.»
Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla. Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.
He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.
Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi ruskoksi.
Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:
»— — Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä, mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.
»'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista…
»Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia… Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista, joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.