Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin. Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, — henkisellä ja aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan hyväksi tekemään.
Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä, ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi, kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta.
— Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi näille kysyville vältellen:
— En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.
— Sinä tähtäät ylemmäs?
— En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita, niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.
— Niin, kenen kannattaa…
— Eihän se kyllä kannattaisikaan…
Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada »muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja…
Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi. Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta ajattelemaan.