Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan. Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että hän jo oli kielentaitajana tunnettu.
Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä, oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt, nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.
Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi, miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, — onneksi olkoon ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.
Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan, kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä. Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla hänelle sitä antamatta.
Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen kotiinsa.
Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä välin tieteellisiä töitään.
Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta torumaan:
— No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan mietit?
— Miten niin?
— Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.