Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen;
Sitten kysyi hän epäillen:
— Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?
— Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna, nyt ei enää voi mennä.
— Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?
— Saathan nähdä.
— Sehän olisi hirveän ikävää.
— Ikävää, ikävää, — kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin, joilla on… Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.
Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota rukoilemaan, — sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta, — ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.
Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys voittaa…
Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian hyvästä päättymisestä…