Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään. Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen varallisuus pysyi kohtalaisena.
Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään varallisuutta yksin tälle kertymästä.
Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä toiveilla.
Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin pelastuksen mutkaa.
Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.
Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi, niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina, käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi, milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja, juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.
Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään, aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei näkynyt koko äärettömällä ulapalla.
Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä siirrettäisiin tai uudistettaisiin.
Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta saada nimiä, maksettava se nyt on.
Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä. Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet, kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä. Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen… Hän suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi, vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan… Silloin lyödä paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.