Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen, vapautuakseen…? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se alleen edes rehellisen miehen… Juuso istui issikan rekeen, ajoi Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.
— En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.
— Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?
— En mitään, en voi mitään.
— Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on jälellä? — Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen prosenttariin.
— Olisin hoitanut asian — ainakin tällä kertaa.
— Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?
Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.
— Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. — Mutta tämä oli meidän viimeinen afääri.
Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?