Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan, harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin, ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo henkisesti ja siveellisesti haudattu, — mennyttä miestä!
Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.
Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut. Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin, Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.
He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.
— No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.
— Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan miehen alleen.
— Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi, heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.
— Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.
— Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman tuulen. Tee niin nytkin.
Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi: