— Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja ollut avomielinen, — taas pitkästä ajasta. — Vaan minähän olen huono isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit…
Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä, »surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään oli kutsunut hänet vieraakseen.
Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi. Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, — jo tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee: »Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat: »Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella…»
Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai…?
Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.
Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin, missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut syytäkään sitä tehdä.
Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän, joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes uudistusrahat ja hoitaa asia, — itse hän ei voinut. Paperi laitettiin ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas tältä retkeltä kotiinsa.
Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.
— Täällä on kirje sullekin Juuso, ja — ahaa! — arvaas keltä?
Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.
— Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.